Ekologista kierrätystä
XL VAATEHUONE
Poimi parhaat päältä
Tarinani
Sanotaan nyt kiertelemättä ja kaunistelematta: olen aina ollut lihava. Tai no. Neljävuotiaaksi olin lähinnä riisitautisen näköinen. Sellaista kielikuvaa langanlaihasta taaperosta käytettiin siihen aikaan 1960-luvulla.
Mutta käänne tapahtui, kun vietin mummolassa, pohjanmaalla ensimmäisen kesäni yksin, ilman vanhempiani. Siellä pöydät notkuivat sen seitsemän sortin herkkuja. Ja ne olivat vain välipaloja. Muu ruoka oli aina voilla ja kermalla höystettyä, sellaista, joka lähinnä oli tarkoitettu ravitsemaan raskasta ulkotyötä tekevää miesväkeä. Ja riisitautisen näköistä helsinkiläistyttöä, jonka mummini mielestä piti saada väriä poskiinsa ja lihaa luidensa ympärille.
Äitini purskahti itkuun, kun junasta astui täysin tunnistamaton nisupojalta näyttävä tyttö, silmät kuin rusinat syvällä pyöreillä kasvoillaan. Mummini luuli äitini itkevän ilosta. Siitä, miten mummin kestitys oli onnistunut taikomaan riisitautisesta prinsessasta nisupojan.
2015 menin lihavuusleikkaukseen. Sen kautta sain järeämmät työkalut syömisen hallintaan ja lihavuuden hoitoon. Vihdoin kehooni laskeutui rauha ja mieleeni seesteisyys. Olin lopulta päässyt siihen, mihin olin koko elämäni pyrkinyt. Minä päätin syömisistäni, eikä syöminen ja mielihalut vieneet minua kuin tahdotonta pässiä narussa. Loputtoman taisteluuni syömisen herruudesta oli saavutettu vähintäänkin välirauha. Sain varsin lyhyessä ajassa 50 kiloa elopainostani pois. Niistä karistetuista kiloista on toki vuosien varrella hiipinyt toistakymmentä takaisin, mutta pääasiassa tilanne on pysynyt kutakuinkin hallinnassa, eikä elämä ole ollut enää helvetillisen älyvapaata laihdutuskuurista toiseen -jojoilua, järjetöntä, hengenvaarallista touhua. Ja mitä sellainen tekee psyykelle? Epäonnistumisten jälkeiset itseinhot, pettymykset ja häpeät. Jokaisen yrityksen ja repeämisen jälkeiset aallonpohjat, jotka aina vain pidempiä ja synkempiä. Ja masentavampia. Onneksi nykyään puhutaan paljon kehopositiivisuudesta, joka toivottavasti auttaa ylipaino-ongelmiensa kanssa taistelevia olemaan armollisempia itselleen.
Lihavuutta on pidetty aina hävettävänä ja se on yksi vakavimpia syrjimisen aiheita. Tämän tunnistaa jokainen ylipainoinen. Se näkyy mediassa, somessa, kouluissa ja työpaikoilla. Ja valitettavan usein lapsuuden kodistakin löytyy se vanhempi, joka jokaisessa tapaamisessa, vielä nuoren itsenäistyttyä ja muutettua omilleen, jaksaa muistuttaa, kuinka paljon paremman näköinen tämä olisi hoikkana. Tuttua eikö?
Koska olet sen arvoinen
Ehkä lihavuuteen liittyvät stigmat ja ulkonäköpaineet saivat minut jo nuorena kiinnittämään huomiota lihavien pukeutumiseen. Lähinnä ihmettelemään sitä, miksei muodokkaammille naisille suunnitella kauniita, hyvin istuvia vaatteita. Jopa tavaratalojen vaateosastoilla isojen naisten muoti on aina piilotettu jonnekin nurkan taakse, näkymättömiin. Se kertoo yhteiskunnassamme vallalla olevasta hengestä, siitä, ettei epäesteettistä, lihavaa ihmistä haluta saattaa näkyville, eikä näkyväksi. Kaiken tämän tiedostaen, olen vuosikymmenten ajan etsinyt isokokoiselle vartalolle suunniteltuja kauniita vaatteita. Sillä sen verran minulla on aina ollut kapinahenkeä, etten ole suostunut tyytymään ”ei oohon”, pukeutumaan tanttatelttoihin, en liioin joka puolelta kinnaaviin makkarankuoriin. Because You’re Worth it, suuren meikkijätin iskulausetta lainatakseni.
Niinpä vaatehuoneeni tangoilla on valikoima toinen toistaan kauniimpia vaatteita, jotka ovat pyöreille muodoille istuvia, monikäyttöisiä ja laadukkaita. Olen niitä hartaudella etsinyt, kerännyt ja rakastanut. Tosin varsin usein on käynyt niin, että olen säästellyt jotain uutta ihanuutta ajatuksena, että vaate ansaitsee jonkun arvoisensa tilaisuuden, ja pukeutunut johonkin vanhempaan luomukseen. Näin minulle on kertynyt valikoima joko täysin uusia tai paristi pidettyjä, loistokuntoisia vaatteita, joille nyt haikein mielin haen uutta kotia ja vaatehuonetta.
Kun muutimme pääkaupungista maalle, tajusin yllätyksekseni, että en takuulla ehdi käyttää osaa vaatteistani edes yhtä tai kahta kertaa, ennen kuin aika tulee vastaan. Katsoin huolella ja rakkaudella shoppaamiani ihanuuksia ja mietin, etten edes kehtaa kuolla, sillä hävettää jättää perikuntani selviteltäväksi vaatehuoneeni valtava sisältö ja sen kohtalo. Jo pelkästä vaatteiden ja asusteiden määrän katsomisesta saa ähkyn!
Näin ollen sain tämän hullun idean, että laitan koko vaatehuoneeni myyntiin, pala palalta. Lisään vaatetta sitä mukaa, kun olen kykenevä niistä luopumaan. Kun kuolinsiivouksen tekee ajoissa, niin ei tarvitse huonoa omaatuntoa potien lähteä taivaallisiin tanssisaleihin (jossa leningitkin tulevat talon puolesta), sitten kun sen aika on.
Jos joku vaate kiinnostaa, ota yhteyttä sähköpostiini: tindevee@gmail.com
